Saatuani tiedon lapsestamme en enää paljon mitään muuta tehnytkään kuin katselin koko ajan hänen kuvaansa, minun oli niin ikävä. Vaikka adoptio-odotus oli jo tuttua puuhaa, hakumatkan odottaminen tuntui olevan vielä tuskallisempaa. Aika mateli. Oli kamalan vaikeaa hyväksyä sitä, että pelkästään byrokratian takia emme voi nähdä lastamme heti vaikka hänet on jo perheeseemme valittu. Olisin niin halunnut matkustaa hänen kotimaahansa ja tuolloiseen kotiin jo heti lapsitiedon saatuamme, mutta eihän tuollainen tietenkään onnistu, päivämäärät ovat etukäteen määrättyjä muualla emmekä me adoptiohakijat voi niitä itse päättää.
Hakumatkaa odottaessani surin sitä miten kovalla vauhdilla lapsi kasvaa koko ajan enkä ole sitä näkemässä. Surin että minulla ei ollut mahdollista nähdä lapseni ensihymyjä, -askeleita eikä kuulla ensimmäisiä sanoja, enkä ollut lohduttamassa häntä jos hänellä oli huono olla. En ollut hassuttelemassa hänen kanssaan enkä lukemassa iltasatua. Oli lukemattomia asioita joita hänestä en tiennyt, mitä olisinkaan tehnyt saadakseni takaisin nämä kadonneet hetket.
Vaikka tässä vaiheessa odotus tuntuikin kovin hitaalta, jokainen päivä toi lapsemme lähemmäksi perhettämme. Lapsitiedon jälkeen pääsimme myös vihdoin tekemään jotain konkreettista. Aikaisemmin en ollut uskaltanut ostaa yhtään lastentarviketta, mutta koska meillä nyt oli vihdoinkin tieto sukupuolesta, iästä ja suunnilleen koosta, pääsimme ihan urakalla selvittämään ja ostamaan kaikkea mitä lapsemme saattaisi tarvita.
Kun vihdoinkin kotimme pursui näitä tarvikkeita, koin hetkellisiä onnentunteita. Materiahuumassa testailin ylpeänä tyhjiä rattaita olohuoneessamme ja vilkaistessani auton takapenkin tyhjään turvaistuimeen hymyilin. Silmiini nousi ilonkyyneleet kun laitoin pieniä vaatteita kuivumaan pyykkitelineeseen. Sillä hetkellä minulla ei ollut mitään valokuvaa konkreettisempaa lapsestamme, joten pienet tavarat kotonamme olivat tyhjää parempi. Oli niin uskomattoman hienoa että kohta nämä uudet tavarat eivät olisi enää käyttämättömiä, vaan kuluvat puhki meidän oman lapsemme käytössä.
Kuitenkin oli vielä vähän vaikea uskoa että meillä asuisi ihan kohta todellinen lapsi. Meidän oma lapsemme.
Hakumatkaa odottaessani surin sitä miten kovalla vauhdilla lapsi kasvaa koko ajan enkä ole sitä näkemässä. Surin että minulla ei ollut mahdollista nähdä lapseni ensihymyjä, -askeleita eikä kuulla ensimmäisiä sanoja, enkä ollut lohduttamassa häntä jos hänellä oli huono olla. En ollut hassuttelemassa hänen kanssaan enkä lukemassa iltasatua. Oli lukemattomia asioita joita hänestä en tiennyt, mitä olisinkaan tehnyt saadakseni takaisin nämä kadonneet hetket.
Vaikka tässä vaiheessa odotus tuntuikin kovin hitaalta, jokainen päivä toi lapsemme lähemmäksi perhettämme. Lapsitiedon jälkeen pääsimme myös vihdoin tekemään jotain konkreettista. Aikaisemmin en ollut uskaltanut ostaa yhtään lastentarviketta, mutta koska meillä nyt oli vihdoinkin tieto sukupuolesta, iästä ja suunnilleen koosta, pääsimme ihan urakalla selvittämään ja ostamaan kaikkea mitä lapsemme saattaisi tarvita.
Kun vihdoinkin kotimme pursui näitä tarvikkeita, koin hetkellisiä onnentunteita. Materiahuumassa testailin ylpeänä tyhjiä rattaita olohuoneessamme ja vilkaistessani auton takapenkin tyhjään turvaistuimeen hymyilin. Silmiini nousi ilonkyyneleet kun laitoin pieniä vaatteita kuivumaan pyykkitelineeseen. Sillä hetkellä minulla ei ollut mitään valokuvaa konkreettisempaa lapsestamme, joten pienet tavarat kotonamme olivat tyhjää parempi. Oli niin uskomattoman hienoa että kohta nämä uudet tavarat eivät olisi enää käyttämättömiä, vaan kuluvat puhki meidän oman lapsemme käytössä.
Kuitenkin oli vielä vähän vaikea uskoa että meillä asuisi ihan kohta todellinen lapsi. Meidän oma lapsemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti