Adoptio-odottajasta oikeaksi äidiksi

Hakumatkaa edeltävä ilta meni pakkaamisessa ja panikoimisessa. Minua jännitti valtavasti ja mieheni  kanssa yhteen ääneen päivittelimme miten kokonaisvaltaista jännitys olikaan, perhoset lentelivät mahassa ilman minkäänlaista hengähdystaukoa. 

Kun matkalaukut olivat pakattuna ulko-oven luona, pääsimme vihdoinkin nukkumaan ja nukahdimmekin nopeasti.  Uni oli tosin aika jännittynyttä vaikka nukuimmekin koko yön. Aamulla kun heräsin, minulla oli kuitenkin yllättäen ihan rauhallinen olo. Vuosien odotuksen päämäärä oli ovella joten taisin antaa itselleni luvan rauhoittua. Enää yksi vaivainen lentomatka erotti minut lapsestamme.

Sitten tuli vihdoinkin se Suuri Päivä jolloin maailmani muuttui lopullisesti.  En osaa mitenkään kuvailla riittävän hyvin ensimmäistä hetkeä oman lapseni kanssa, hetki oli niin täynnä monenlaisia tunteita. Kun katsoin lastani ensimmäistä kertaa, epäusko vallitsi mieleni, voiko meillä olla todellakin näin ihana lapsi. Kun sain lapseni ensimmäistä kertaa syliini kaikki muu maailma ympärilläni katosi, lapsemme oli niin todellinen ja niin täydellinen. Vanha tunne siitä, että en mitenkään voisi rakastaa tätä lasta enempää jos hänet olisin itse synnyttänyt, vahvistui. Tämä tunne oli suurin kaikista. Silti mielen pohjukassa kyti pieni paniikki, tämä on nyt tässä, mitä tästä vielä tulee?

Adoptiolapselle luovutustilanne on paljon raskaampi kuin aikuiselle, hänelle tilanne on aina kovin stressaava ja hän voi reagoida lukemattomilla eri tavoilla apatiasta pohjattomaan itkuun ja raivokohtaukseen. Itse koin läheisyyden ohella pohjatonta surua pienen puolesta, pieni oli sylissäni mutta hänelle olin täysin vieras, vieras joka järkytti hänen normaalia rutiiniaan ja ympärillä olevia tuttuja kasvoja. Hänen silmissään kiireinen ja sylitön, mutta kuitenkin tuttu vanha ympäristö oli turvallisempi kuin hänen tuleva perheensä. Minun suurin unelmani ja unelmien täyttymykseni ei ollut lapselle toiveiden koti.  Silti minä, vieras, vein hänet pois hänelle tutusta paikasta, hiljaiseen ja hämärään hotellihuoneeseen.

Kun lapsen koko elämä järkkyy ja ympärillä on yhtäkkiä täysin uudet ihmiset ja ympäristö niin olisi varmaan luonnonvastaista että kaikki menisi kuin sadussa, lapsi saa vanhemmat ja silmänräpäyksessä kaikki on kunnossa ja koko perhe elää onnellisina elämänsä loppuun asti. Elämä ei ole satua eikä siksi meilläkään alku ihan mutkattomasti mennyt ja odottamattomia tilanteita riitti, mutta onneksi jo etukäteen olimme vuosikaudet keränneet tahtoa rakastaa lasta, tuli mitä vain vastaan. Silti alkumatkalla usko valillä vähän horjui, riitämmekö sittenkään, pystymmekö tekemään kaiken sen mitä ajatuksen tasolla jo olemme tehneet odotusaikana ja saada särkyneestä lapsesta ehjemmän? Riittääkö rakkautemme hoitamaan ensivuosien laiminlyöntejä ja sylinpuutetta?

Niin, mene ja tiedä. En ole täydellinen enkä semmoiseksi muutu ja voin vain tehdä parhaani. Tästä me lähdemme rakentamaan siltaa vieraan lapsen ja vieraiden äidin ja isän välille siinä toivossa että olemme toisillemme päivä päivältä tutumpia. Meidän oma lapsiperheen tarina alkaa nyt.

"Odotus
Yhtä aikaa pelko ja kaipaus.
Ja vihdoinkin.

Käsi kädessä.
Lämmin henkäys iholla.
Pientä tuhinaa, ynähdys.
Kyyneleen kiilto silmäkulmassa.

Pieni suloinen, ihmislapsi.
Meidän.
Odotettu lahja.
Onnenhetki."