Adoptio-odottajasta oikeaksi äidiksi

Hakumatkaa edeltävä ilta meni pakkaamisessa ja panikoimisessa. Minua jännitti valtavasti ja mieheni  kanssa yhteen ääneen päivittelimme miten kokonaisvaltaista jännitys olikaan, perhoset lentelivät mahassa ilman minkäänlaista hengähdystaukoa. 

Kun matkalaukut olivat pakattuna ulko-oven luona, pääsimme vihdoinkin nukkumaan ja nukahdimmekin nopeasti.  Uni oli tosin aika jännittynyttä vaikka nukuimmekin koko yön. Aamulla kun heräsin, minulla oli kuitenkin yllättäen ihan rauhallinen olo. Vuosien odotuksen päämäärä oli ovella joten taisin antaa itselleni luvan rauhoittua. Enää yksi vaivainen lentomatka erotti minut lapsestamme.

Sitten tuli vihdoinkin se Suuri Päivä jolloin maailmani muuttui lopullisesti.  En osaa mitenkään kuvailla riittävän hyvin ensimmäistä hetkeä oman lapseni kanssa, hetki oli niin täynnä monenlaisia tunteita. Kun katsoin lastani ensimmäistä kertaa, epäusko vallitsi mieleni, voiko meillä olla todellakin näin ihana lapsi. Kun sain lapseni ensimmäistä kertaa syliini kaikki muu maailma ympärilläni katosi, lapsemme oli niin todellinen ja niin täydellinen. Vanha tunne siitä, että en mitenkään voisi rakastaa tätä lasta enempää jos hänet olisin itse synnyttänyt, vahvistui. Tämä tunne oli suurin kaikista. Silti mielen pohjukassa kyti pieni paniikki, tämä on nyt tässä, mitä tästä vielä tulee?

Adoptiolapselle luovutustilanne on paljon raskaampi kuin aikuiselle, hänelle tilanne on aina kovin stressaava ja hän voi reagoida lukemattomilla eri tavoilla apatiasta pohjattomaan itkuun ja raivokohtaukseen. Itse koin läheisyyden ohella pohjatonta surua pienen puolesta, pieni oli sylissäni mutta hänelle olin täysin vieras, vieras joka järkytti hänen normaalia rutiiniaan ja ympärillä olevia tuttuja kasvoja. Hänen silmissään kiireinen ja sylitön, mutta kuitenkin tuttu vanha ympäristö oli turvallisempi kuin hänen tuleva perheensä. Minun suurin unelmani ja unelmien täyttymykseni ei ollut lapselle toiveiden koti.  Silti minä, vieras, vein hänet pois hänelle tutusta paikasta, hiljaiseen ja hämärään hotellihuoneeseen.

Kun lapsen koko elämä järkkyy ja ympärillä on yhtäkkiä täysin uudet ihmiset ja ympäristö niin olisi varmaan luonnonvastaista että kaikki menisi kuin sadussa, lapsi saa vanhemmat ja silmänräpäyksessä kaikki on kunnossa ja koko perhe elää onnellisina elämänsä loppuun asti. Elämä ei ole satua eikä siksi meilläkään alku ihan mutkattomasti mennyt ja odottamattomia tilanteita riitti, mutta onneksi jo etukäteen olimme vuosikaudet keränneet tahtoa rakastaa lasta, tuli mitä vain vastaan. Silti alkumatkalla usko valillä vähän horjui, riitämmekö sittenkään, pystymmekö tekemään kaiken sen mitä ajatuksen tasolla jo olemme tehneet odotusaikana ja saada särkyneestä lapsesta ehjemmän? Riittääkö rakkautemme hoitamaan ensivuosien laiminlyöntejä ja sylinpuutetta?

Niin, mene ja tiedä. En ole täydellinen enkä semmoiseksi muutu ja voin vain tehdä parhaani. Tästä me lähdemme rakentamaan siltaa vieraan lapsen ja vieraiden äidin ja isän välille siinä toivossa että olemme toisillemme päivä päivältä tutumpia. Meidän oma lapsiperheen tarina alkaa nyt.

"Odotus
Yhtä aikaa pelko ja kaipaus.
Ja vihdoinkin.

Käsi kädessä.
Lämmin henkäys iholla.
Pientä tuhinaa, ynähdys.
Kyyneleen kiilto silmäkulmassa.

Pieni suloinen, ihmislapsi.
Meidän.
Odotettu lahja.
Onnenhetki."

Aika matelee hakumatkaa odottaessa

Saatuani tiedon lapsestamme en enää paljon mitään muuta tehnytkään kuin katselin koko ajan hänen kuvaansa, minun oli niin ikävä. Vaikka adoptio-odotus oli jo tuttua puuhaa, hakumatkan odottaminen tuntui olevan vielä tuskallisempaa. Aika mateli. Oli kamalan vaikeaa hyväksyä sitä, että pelkästään byrokratian takia emme voi nähdä lastamme heti vaikka hänet on jo perheeseemme valittu. Olisin niin halunnut matkustaa hänen kotimaahansa ja tuolloiseen kotiin jo heti lapsitiedon saatuamme, mutta eihän tuollainen tietenkään onnistu, päivämäärät ovat etukäteen määrättyjä muualla emmekä me adoptiohakijat voi niitä itse päättää.

Hakumatkaa odottaessani surin sitä miten kovalla vauhdilla lapsi kasvaa koko ajan enkä ole sitä näkemässä. Surin että minulla ei ollut mahdollista nähdä lapseni ensihymyjä, -askeleita eikä kuulla ensimmäisiä sanoja, enkä ollut lohduttamassa häntä jos hänellä oli huono olla. En ollut hassuttelemassa hänen kanssaan enkä lukemassa iltasatua.  Oli lukemattomia asioita joita hänestä en tiennyt, mitä olisinkaan tehnyt saadakseni takaisin nämä kadonneet hetket.

Vaikka tässä vaiheessa odotus tuntuikin kovin hitaalta, jokainen päivä toi lapsemme lähemmäksi perhettämme. Lapsitiedon jälkeen pääsimme myös vihdoin tekemään jotain konkreettista. Aikaisemmin en ollut uskaltanut ostaa yhtään lastentarviketta, mutta koska meillä nyt oli vihdoinkin tieto sukupuolesta, iästä ja suunnilleen koosta, pääsimme ihan urakalla selvittämään ja ostamaan kaikkea mitä lapsemme saattaisi tarvita.

Kun vihdoinkin kotimme pursui näitä tarvikkeita, koin hetkellisiä onnentunteita. Materiahuumassa testailin ylpeänä tyhjiä rattaita olohuoneessamme ja vilkaistessani auton takapenkin tyhjään turvaistuimeen hymyilin. Silmiini nousi ilonkyyneleet kun laitoin pieniä vaatteita kuivumaan pyykkitelineeseen. Sillä hetkellä minulla ei ollut mitään valokuvaa konkreettisempaa lapsestamme, joten pienet tavarat kotonamme olivat tyhjää parempi.  Oli niin uskomattoman hienoa että kohta nämä uudet tavarat eivät olisi enää käyttämättömiä, vaan kuluvat puhki meidän oman lapsemme käytössä.

Kuitenkin oli vielä vähän vaikea uskoa että meillä asuisi ihan kohta todellinen lapsi. Meidän oma lapsemme.